ILgron11

Koirat kasvattajina ja kavereina

  • Nisse, bassethound longbody nippon
    Nisse, bassethound longbody nippon
  • Riina ja marsukaveri
    Riina ja marsukaveri
  • Peni
    Peni
  • Betty
    Betty

Hyllyssäni on yhä kulunut ja paljon luettu Yrjö Jylänteen Lasten oma koirakirja. Sain sen pienenä lahjaksi. Siinä on kuvia lyhyen tekstin kera eri koiraroduista. Kirjan koirat, mutta myös oikeat koirat ovat merkinneet paljon.

Saksanpaimenkoira oli ensimmäinen. Sellaisia oli naapurustossa useissa paikoissa pian sodan jälkeen. Vahteja ja suojelijoita tarvittiin. Silloin talosta taloon liikkui kaikenlaista väkeä. Usein kävi kauppiaita matkalaukkujen kera tai tuli joku outo töitä kysymään. Ainakin kerran meillä oli vankilasta vapautunut mies kaivamassa uomaa vesijohdoille, Niilo nimeltään. Oli ottanut hengiltä toisen ihmisen. Ei vaikuttanut pahalle. Ehkä oli sattunut onneton vahinko. Silloin meillä oli myös Bella, koira, jota ei erityisemmin ollut koulutettu. Se osasi luonnostaan vahtia ja paimentaa  ja olla  minulle lämmin ystävä ja kaveri.

Bellaa viisaammasta koirasta kuulin usein. Se oli ollut doberman. Bella ei sen tasolle ikinä yltänyt. Onkohan niin, että ihminen kaipaa juuri sitä, minkä on menettänyt,  mistä on muistoissa jäljellä kauneimmat asiat ja jotain erittäin merkityksellistä.

Bellan jälkeen meni kauan ennen kuin uusi koira tuli. Ei se noin vaan tullut, vaan tienasin rahat sen ostamiseen. Ensimmäisen kesätyön palkkani menivät siihen, 170 markkaa. En saanut valita rotua. Sen teki vanhempani; ei sisäkoiraa.  Peni oli Suomen pystykorva. Uros, jolla oli vahva metsästysvietti. Se nukkui talvipakkasellakin ulkona, vaikka sillä oli oma koppi. Sen petinä oli jäinen ja luminen pesä hangella. Peni kelpasi isäksikin. Niitä pentuja en koskaan nähnyt. Peni jäi lopulta vanhemmilleni. Isäni päätti sen ikääntyneet ja sairaat  päivät. Isälleni koiran ampuminen oli raskasta. Penistä jäi monia muistoja ja näin myös yksi surullinen. Murrosikäisen kasvattajana ja kuuntelijana Peni oli oivallinen. Se kuuli paljon sellaista mitä kenellekään muulle ei ikipäivinä voinut kertoa.

Kerrostalossa asumisen ja lasten allergioiden vuoksi ei enää ajateltu koiria. Toisin kävi, kun muutimme omakotitaloon.  Bassetin omistava työkaveri oli hiljan muuttanut kerrostaloon. Bassethound ei  enää perheen kuvioihin sopinut, ja tämä lemmikki päätyi meille. Se oli kaksi-vuotias,  komea palkittu koira, mutta luonteelta hiukan oikukas. Ainut, jonka se täysin hyväksyi perheestämme oli isäntä. Se oli myös työllistävä. Jokaisen kostean lenkin jälkeen se oli pestävä. Musta, mönjäinen, tiepöly tarttui sen vatsakarvoihin eikä riittänyt pelkkä suihkutus. Nisse ymmärsi vain ruotsia, niinpä muutuimme kaksikielisiksi.  Nissellä, tuolla longobody nipponilla, olivat myös aika lerpat huulet. Se ravisteli niitä ja seinille roiskui aina mömmöt huulilta. Kun meitä, muita paitsi isäntää, oli pureskeltu pari kierrosta ja ihan pelottavallakin tavalla, Nisse vietiin pieneläinklinikalle. Sinne päätyi sen matka.

Seuraava koira tuli hiukan puskan takaa, odottamatta ja yllättäen. Ystäväni koiralla  oli pentuja ja hän kutsui katsomaan niitä Galträskin rannalle Kauniaisiin. Eihän sieltä mihinkään lähdetty ilman mustaa sekarotuista koiranpentua. Sen isä oli ollut jokin mäyräkoiran ja labbiksen sekoitus ja äiti saksanseisojan ja ties minkä. Viittä eri rotua oli tässä serobissa. Oli siinä tarvittu tietosanakirjoja avuksi, että isä oli päässyt toimeen, mutta hyviä koiria niistä pennuista tuli.

Tästä Riina-koirasta tuli minulle rakkain, en tiedä edes miksi, vaikka se ehti tuhota  kasvunsa aikana melkoisen määrän lakanoita, kenkiä ja kirjaston kirjoja. Jostain syystä usein minun toinen kenkäni oli juuri ennen työmatkaa syöty. Aivan kuin koira olisi aavistanut lähdön ja yrittänyt estää sen. Kirjastoon jouduimme usein korvaamaan kirjoja. En tiedä mikä himo niiden tuhoamiseen oli. Lakanat taas menivät rikki, kun valeraskauden päätteeksi oli tehtävä pesän sänkyymme. Koira vaan oli niin kaunis ja valloittava, ehkä se sai sietämään tuhojakin.

Valeraskaudet olivat hankalia ja tuntui, että niitä oli liikaa. Niinpä vasta kuusivuotiaalle sallittiin äidiksi tulo. Kaikki meni hyvin siihen asti, kun synnyttämisen aika tuli. Pennut eivät lähteneet tulemaan. Oli käännyttävä pieneläinklinikan puoleen. Siellä todettiin, että yksi pennuista oli kuollut synnytyskanavaan. Niinpä päädyttiin keisarinleikkaukseen. Pentuja oli 11, mutta emokoira oli saanut liian voimakkaan nukutuksen ja kuoli leikkauspöydälle. Kun lähdimme 10 pennun kera kotiin, emme tienneet mikä urakka oli edessä. Monesti varmasti toimimme näin tietämättä ja valmistautumatta yllättäviin kokemuksiin.

Yksi pennuista kuoli pian, mutta muista kehittyi nopeasti imettäjäkoiran ja tuttipullojen kera oivia vekkuleita. Kun kahdeksan viikkoa oli kulunut, kahdeksalle oli ilmaantunut koti. Yksi jäi seuraamme ja elin 14-vuotiaaksi kanssamme.

Lainakoiria meillä välillä on ollut ja se on sittemmin riittänyt. Toki uudesta koirasta on monesti puhuttu, mutta kaikkien kotieläinten virkaa hoitaa nyt oivallisesti yksi kolmetoistavuotias kissa. 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (19 kommenttia)

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Kiitos tarinasta Irja, mutta minua jäi vaivaamaan kuka oli doberman?

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Niin, ehkä se oli dobermann, mutta nimi ei muistu mieleen;D Sitähän en koskaan tavannut, mutta tutustuin samansukuiseen. Siitä tuli Betty-koirani kaveri ja vielä oikein hyvä sellainen. Koiratkin ovat merkillisiä. Ne joko löytävät kaverin toisesta tai sitten pikkuisen irvistelevät tai irvistelevät oikein kunnolla sellaiselle, josta eivät pidä. Voin noita ystävyyden hetkiä koirien välillä. Ne olivat ihania katsella ja nauttia.

Tuo Riina koira otti kovissa äitiyden kaipuissa lapsekseen kissan ja imettikin sitä kissaa silloin, kun se oli vielä pieni. Kissan nimi oli muuten Paavo ja naapurustossa oli monta ihan oikeaa ihmis-Paavoakin.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Paavo niminen kissa on myös tuossa vieressäni;)

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #7

Siis kissa-Paavot ovat yleisempiäkin. Tyttäreni kaverilla oli koira nimeltään Virtanen. Silloin en koskaan vielä ollut kuullut eläimellä mitään vastaavaa Sitten yllättävän nopeasti nuo ihmisten nimet yleistyivät eläintenkin niminä. Osoittaneeko, että olemme melkein tai ihan samanvertaisia? Rakkaudestako eläimeen siinäkin on kyse?

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio Vastaus kommenttiin #8

En ole antanut sitä nimeä, kissa tuli meille Paavona ja Paavona pysykööt. Paavon kaverina tuli samasta paikasta myös Kaapo, ne olisivat menneet piikille, mutta kauniimpi osapuoli meistä kahdesta heltyi, kun vielä ilmaiseksi sai.

Hankinta oli virhe meillä jo asuneen kissan (Makke) mielestä, yhteisymmärrystä ei oikein tunnu syntyvän.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #9

Yhteisymmärryksen puutteen pelossa emme halua ottaa tuolle sylissäni olevalle kollille kaveria. En halua vahingoittaa nyt olemassa olevaa hyvää suhdetta. Aiempi katti otti hatkat, kun tuo kolli tuli taloon ja naapurissa oli koiria, joista se ei pitänyt. Pitää pysyä uskollisena niille, joita on ja joista pitää ;D

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio Vastaus kommenttiin #11

Minä vastustin uusien kissojen ottoa, ja nyt kun kävi, kuten kävi, voisin tietysti sanoa, mitä minä sanoin, mutta mitä se auttaa?

Tilanne on kuitenkin hallittavissa;)

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio Vastaus kommenttiin #8

Tuplahan siitä tuli kun aluksi nikotteli.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #10

Verkoissa taitaa olla taas jotain hämminkiä. Uskaltaako edes enää pankkiin kotoa mennä. Pitääkö kohta maksaa laskut pankin omalla automaatilla?

Meni kaus lemmikeistä, mutta on nettikin eräänlainen.

Käyttäjän seijalund kuva
Seija Nylund Vastaus kommenttiin #8

En ole ikunas antanut kissoilleni ja koirilleni ihmisten nimiä - Paavokin sattuu olemaan edesmenneen enoni nimi.

Miltä sekin käsky kuulostaisi jos on monta koiraa että Paavo, paikka!, muista käskyistä puhumattakaan:)

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #14

Olihan se aika huvittavaa. Kissaa vaan ei komenneltu. Toki vikiteltiin tulemaan luokse. Virtanen oli alkuun oikein eksoottinen koiran nimi myös. Ennen oli toisin. Minulla oli kissa nimeltä Mikki, yksi oli Nallu, yksi Piu jne.

Käyttäjän seijalund kuva
Seija Nylund Vastaus kommenttiin #15

No ensimmäisen kissani nimi oli se perinteinen Misse, olin kai 7 vee. Sitten seurasi mustalle kissalle Mambo, ja muitakin vähän omaperäisempiä nimiä niin kissoille kuin koirillekin.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #16

Kisssat ja koirat sentään tunnistavat nimensä, kun niitä kutsutaan. Onkin hauskaa miten muillekin pikkueläimille ja isommillekin, lehmille ja hevosille ja sioillekin annetaan nimiä. Tulevatko ne nimeämisen kautta lähemmäksi ihmistä, ikäänkuin ihmistyvät?

Sanotaanhan: rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ehkä näin on rakkaalla eläimelläkin. Minun yksi kissani oli Nippe, Nippukalle, Naskali.

Käyttäjän leilamustanoja kuva
Leila Mustanoja-Syysmeri

Kiitos Irja jutustasi - me koiraihmiset emme koskaan kyllästy kuulemaan tarinoita koirista - ja miksi ei kissoistakin. Tekstisi nosti mieleen muistot omista koiristani ja erityisesti tietysti heinäkuun lopussa koirien taivaaseen lähteneestä Pepe -colliestani.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Ikävintä noissa kavereissamme onkin se, että joudumme luopumaan niistä. Kiinnymme ja koemme ihania asioita ja sitten jää jäljele vain muistot, onneksi edes ne.

Käyttäjän leilamustanoja kuva
Leila Mustanoja-Syysmeri

Lemmikit ovat uskomattoman upeita ja niistä on aivan huikean paljon myönteistä seuraa. Sinä Irja kerroit, miten jaoit murrosiässä Penin kanssa murheesi. Minulla on erityisesti Pepe -koirastani vastaavia, tosin aikuisiän kokemuksia ja ne liittyvät siihen, miten raskaan työpäivän jälkeen on rentouttavaa ja kielteisistä ajatuskuvioista vapauttavaa lähteä hyväntuulisen koiran kanssa lenkille.

Kun Pepe oli nelikuukautinen pentu, muutin pikkuherra kainalossani töihin Sofiaan. Siellä Pepe kasvoi nuoreksi mieheksi ja kaksikieliseksi - koirakaverit kun opettivat bulgarian kieltä. Pepe seurasi minua valppaana henkivartijana käydessäni pitemmillä projektikeikoilla Bulgariassa ja Romaniassa, koska valtaosin ajoin matkat Suomesta sinne ja takaisin autolla. Muuttaessani pitemmäksi ajaksi Bukarestiin projektia vetämään, Pepestä tuli myös toimistomme kokopäiväinen maskotti ja henkivartija. Bukarestissa kun ryöstettiin keskustan toimistoja keskellä kirkasta päivääkin. Siksi olimme kaikki kovin iloisia, että ovikellon soidessa tiloistamme kuului jykevää haukuntaa, joka karkotti väärillä asioilla olevat. Näinä itsellisinä vuosinani Pepe oli minulle kuin elämänkumppani, sen kanssa oli kiva höpöttää ja löpöttää ja se ymmärsi jutteluni aina – tai ainakin melkein aina….

Kun mieheni astui elämäämme viitisen vuotta sitten, hän toi mukanaan 17 –vuotiaan Kassu -kissansa. Pepestä ja Kassusta tuli heti hyvät kaverit. Kun Kassu lähti kissojen taivaaseen 19 –vuotiaana, Pepe suri sitä niin, ettei suostunut syömään lähes kahteen viikkoon. Se osoitti minulle, jälleen kerran, miten syvät tunteet eläimillä on ja kuinka tärkeätä on pitää se mielessä kasvattaessamme lemmikkejämme ja ohjatessamme niitä hyvään yhteiselämään kanssamme.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Tuo Kassun ja Pepen läheinen suhde oli kuin meidän Riinan ja Paavon suhde. Paavo-kissa kävi kansamme lenkeillä, pitkilläkin ilman remmiä. Silloin oli tietysti aina Riina mukana. Kun sitten usein lenkin päätteeksi menimme kahville serkkuni luokse, kissa tuli myös ja sai aina herkkuja.

Paavo suuttui meille perin juurin, kun tuli kotiin ja tunsi oudon uuden hajun ja kuuli koirnapentujen äänet. Äitiä se ei enää löytänyt talosta ja muutti sen tien serkkuni luo. Se ei enää ikinä palannut kotiimme, eikä hyväksynyt meidän lähestymistämme. Toden totta kissallakin voimakkaat tunteet ja kyky luoda hyviä suhteita.

Paavo eli loppuelämänsä serkkuni kodissa. Sitä kaivattiin kovasti, kun aika siitä jätti. Niin kova oli kaipaus, että uutta serkkuni kotona Paavon tilalle ei otettu, sillä samanlaista ei olisi mistään saanut. Näinhän se on me kiinnymme ja ne kiintyvät, kun kohtelu on oikeanlaista.

Käyttäjän KatiHirsikangas kuva
Kati Hirsikangas

Aika erikoista tuo bassetin käytös ollut -nehän on pääsääntöisesti hyvin ystävällisiä kaikkien kavereita. Itsepäisiä tosin. Ja kovasti työllistäviä... Karvaa lähtee koko ajan, kynnet kasvaa huimaa vauhtia. Ei mikään siistin ihmisen koira tosiaankaan, kuolaakin joka paikassa.

Meidän basu menehtyi kesällä, syöpään. Oli myös kodinvaihtaja - ehti olla vain 2,5v meillä. Kyllä meille joskus basu vielä tulee!

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Taisi tuolla koirallamme olla jokin luonnevika. Ehkä siksi oli hiukan äreä välillä, ei aina. Oliko suora vai kiharakarvainen?

Eniten säälitti ne korvat, jotka roikkuivat melkein maassa ja olivat usein hiukan veriset reunoisa. Tassut osuivat. Ehkä oli liian pitkät. Painoi noin 49 kiloa eli oli aika isokin. Kyllä helpotti kun seinät ja muuta paikat sai taas puhtaaksi.

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa