ILgron11

Viiden sukupolven äidit

  • Lapsena piirsin sinivuokkoja äitienpäiväkorttiin.
    Lapsena piirsin sinivuokkoja äitienpäiväkorttiin.

Äitienpäivä oli lapsuudessani kevään ja alkavan kesän merkkitapahtuma. Silloin meillä juhlittiin isoäitiäni, Emma-mummua, jota viisi lasta perheineen tuli onnittelemaan.  Tätä äitiä  kunnioitettiin. Häntä ei sinuteltu.  

 

Isoäitini oli menettänyt kolme lastaan. Ensimmäisen  lapsistaan kuusivuotiaana kurkkumätään,  ja pienen Anna Maria tyttären. Menetettyjen tilalle syntyneet perivät menetettyjen nimet. Uudesta Anna Mariasta, Anni-äidiksi kutsutusta tuli tätini. Toiseksi vanhin lapsista ehti aikuiseksi, avioitui ja sai pojan. Hän menehtyi tuberkuloosiin kuten vaimonsakin. Näin jäi orpo poika isoäitini ja myöhemmin äitini kasvatiksi.  

 

Isoäitini asui tyttärensä luona, siellä missä minäkin. Näin äitienpäivistä jäi  minulle muistot.

 

Äitini kukkatarha oli aina äitienpäivänä sukulaisten ihailun kohteena. Monen näköiset narsissit ja kevätesikot kukkivat ja puutarha näytti hoidetulle. 

 

Äidistäni tuli oikea äiti lähes nelikymppisenä. Hänellä oli siipiensä suojassa äitinsä menettänyt veljeni ja serkkuni. Myöhemmin meille tuli äidittä ja isättä jäänyt serkkuni. 

 

Äitiys kasvattaa, ja niin tekee äidin menettäminenkin.  Siitä  on jo  38 – vuotta, kun viimeisen kerran näin äitini kasvoista kasvoihin. Olin hieman yli kolmekymppinen  kolmen lapsen äiti. Äiti ei vanha ollut, kun mainen matka päättyi 73-vuotiaana. 

 

Hänen viimeiset toiveensa eivät täyttyneet. Hän olisi halunnut päästä vielä kerran sairaalasta kotiin, mutta sellaista unelmaa ei voitu toteuttaa. Työnsin häntä pyörätuolissa. Mittailimme sairaalan käytäviä ja keskustelimme samaan tuttuun tapaa kuin ennenkin. Hän jaksoi olla positiivinen. Hän  rakasti hullutuksia, vitsejä ja leikkiä.  Se ei ollut vitsi, kun hän sanoi näkevänsä ulkona olevat rakennukset kahtena. Siitä tiesin, että sairaus oli edennyt pitkälle. Ulkona paistoi huhtikuinen aurinko, maa oli  vihreä ja puissa lehtien alut. 

 

Pienet lapseni odottivat kotona isänsä hoidossa tammikuusta huhtikuun 13. päivään, sillä kävin  päivittäin yksin, tätini tai isäni kanssa hänen luonaan.  Tiesimme mitä oli odotettavissa. Viimeiseen saakka pidimme häntä hengissä ajatuksissamme. 

 

Ihmettelin kerran vain, miten selviän ilman häntä, äitiäni, johon hän vastasi ”Kyllä sinä selviät.” Sanoissa ja äänenpainossa oli jotain määrätietoista. Tuo lause ja hänen äänenpainonsa irrotti minut lopullisesti hänestä, omaksi itsenäiseksi ihmiseksi, selviytyjäksi. 

 

Olin muutama vuosi aiemmin valmistunut yliopistosta. Toteuttanut sen, mitä hän oli kehottanut tekemään; opiskelemaan ja hankkimaan oman ammatin. Tunsin olevani itsellinen. Ei äitinikään ollut isäni elätettävänä. Hänellä oli puutarhansa ja eläimensä. Hän oli  käynyt Elias Lönnrotin emäntäkoulun ja hänellä oli suuri määrä taitoja ja osaamista. 

 

 Hänellä oli oma työmaa, yrittäjänä. Lapsena koi hänet kotiäidiksi, kun kavereiden äidit kävivät oikeissa töissä.  Merkkinä äidin työssä olosta oli kahvipannu pöydällä. Sitä lämmitti äitini kuvioima pannumyssy. Muki, lusikka, pullaviipaleita, kahvia, maitoa ja sokeria oli aamiaiseni. Äiti oli jo silloin lypsänyt lehmän ja  hoitamassa puutarhaa, kitkemässä kasvilavoja. Ymmärsin hänen työtään vasta paljon myöhemmin, kun jäämistöstä kävi ilmi miten paljon veroja hän oli  vuosien kuluessa maksanut tuotteistaan, joita kasvatti ja myi. 

 

Opin varhain niputtamaan komeita päivänkakkaroita torille vientiä varten.  Opin erottamaan omenalajikkeet toisistaan ja pakkaamaan niitä myyntiä varten. Marjapensaat tuottivat runsaasti herukoita ja vadelmia. Kanat munivat ja lehmä lypsi. Naapurit kävivät päivittäin ostamassa maitoannoksensa. Vanhempani veivät tuotteita myös torille myyntiin. 

 

 Kotona syntyi paksulla kermalla päällystettyä viiliä ja maukkaita ruokia oman puutarhan tuotteista. Aina oli vierasvarana leivonnaisia. Niitä opin tekemään äitini opastuksella.

Koneet eivät olleet apuna silloin.  Käsityötä oli paljon. Vapaapäiviäkään ei ollut. Muistan sen yhden vapaan, kun lähdimme kolmistaan kaupungille. Kävimme Kappelissa syömässä. Se oli äidilleni juhlapäivä. 

 

Isäni oli lähtenyt  eläkkeelle jäätyään merille ja äitini lähti kerran hänen mukaansa.  Äiti oli neulonut valkoisen villatakin matkaa varten. Hän oli onnellinen. Selvisi Amsterdamissa kaupoissa suomenkielellä. Hän oli  kuin uusi ihminen matkalta palattuaan. Matkalla oli ollut tapahtumia enemmän kuin kotona moniin vuosiin yhteensä. 

 

Vuosia myöhemmin äitini hoiti  ensimmäistä tyttäristäni. Jaksoi vielä silloin. Auttoi eteenpäin. Hän osoitti minulle, että nainen pärjää siinä missä mieskin, on  vahva, mutta  naisella tulee olla kykyä taloudelliseen ajatteluun ja oman elämän hallintaan.  

 

Olen kiitollinen kaikesta siitä mitä äidiltäni ja isoäidiltäni sain. Ehkä en osannut heidän  eläessään osoittaa kiitollisuutta  kylliksi. Lämpimät ajatukset  isoäidilleni, äidilleni, kaikille äideille, tyttärilleni, joista tuli myös äitejä, ja bloggari Mademoiselle Camillalle, lapsenlasteni sisarelle, nuorelle äidille, joka on jo kolmen lapsen äiti. Siinä on viisi sukupolvea äitejä. 

 

Äitiys kasvattaa naista ehkä enemmän kuin moni muu asia yhteensä. Niin kasvattaa isyyskin. 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

Kiitos Irja kauniista sukusi- ja sinun omasta elämäntarinastasi. Se oli mielenkiintoista lukea... Vahvoista suomalaisista naisista, jotka käyvät myöskin hyvinä esimerkkeinä tulevillekin sukupolville.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Kaija, kuten itsekin tiedät, äitiys on monipuolinen kokemusten verkosto. Siinä on rakkautta, huolenpitoa, välittämistä ja kokonaisvaltaista ja pitkää antautumista tehtävään. Siinä usein unohtaa itsensä ja yrittää tehdä lastensa elämän niin hyväksi kuin osaa ja mihin vain pystyy. Virheitä tulee.

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

Juuri näin Irja... Äiti on äiti aina vain. Äidin siipien suoja on aina valmis lohduttamaan, rakastamaan ja jopa taistelemaan jälkikasvunsa puolesta, ja se lienee monen maan ja kansan suurin voimavara. Itse pidän äidinrakkautta suurimpana voimana ja rakkautena mitä ylipäätään on olemassa. Kirjoittaisin tästä enemmänkin, mutta aurinko ja työt kutsuvat nyt väkisin ulos:)

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Kiitos Kaija. Kevät ja puutarha siinä vasta ihana yhdistelmä. Kun vielä on kaunista ja lämmintä, niin sen paremmaksi ei elämä tällä hetkellä voi tulla.
Katri Suorannan, vähmmän tunnetun runo tässä:

Astralia

En ollut kaltaisenne,
te jumalat korkean Olympon.
Minua työnsitte juhlistanne
yön tähtien joukkohon.

Perin äitini, Themiin, verta:
oli silmäni kauaksi näkevät,
ja outoja aavoja sousi
ajatukseni väkevät.

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset