ILgron11

Raakku ja helmenpyytäjäerakko - erityisiä eläjiä

Sukulehteä tehdessä heräsi kiinnostus sekä raakkuun että erakkona eläneeseen raakunpyytäjään.

 

Raakku on jokihelmisimpukka, sitä sanotaan Suomen vanhimmaksi eläjäksi. Ei silmiinpistävä ulkoasultaan. Kuoren sisälle tulleen häiritsijän se päällystää helmiäisellä ja kasvattaa näin arvokkaan aarteen. Pudasvetiset joet ovat käyneet vähiin ja  ikiaikainen, satoja miljoonia vuosia vanha laji ei enää lisäänny luonnossa kuten ennen.

 

Jokihelmisimpukoiden pyytämisellä elänyt erakko on jo mennyt manan majoille. Hän oli syntynyt 1876 Seinäjoella ja nimeltään Kustaa Arvid Samelina Wegelius. Uusi Suomi kirjoitti hänestä 1952 ja 1954.  Mikä lie herättänyt  kiinnostuksen häneen,  helmenpyynti tai elämäntapa tai ehkä molemmat?

 

Mies ei lähtenyt opintielle kuten Wegeliuksilla oli ollut tapana jo 1700 –luvulta alkaen. Wegelius-sukunimikin sai alkunsa silloin, kun koulutielle oli lähdettävä. Suku tunnetaan papeistaan. Yhdessä sukuhaarassa pappeja oli peräkkäin kuusi sukupolvea. Muitakin yhteiskunnallisia vaikuttajia löytyy hyvin laajaksi kasvaneesta suvusta, joka sai alkunsa kahdesta Seinäjoen Upan talon nuoresta miehestä.

 

Arvid Wegelius ei pyrkinyt vaikuttajaksi. Hän oli toisenlainen. Raakussa ja erakossa oli jotain yhteistä. Erakko hakeutuu tarkoituksella pois muiden huomion kohteena olemisesta.. Wegelius oli  erakko, jota kukaan, ei edes Erkki Huru, toinen helmenpyytäjä,  tuntenut hyvin. Raakku on luonnostaan huomaamaton kuin erakko,  siksi  kenties sen elinolojen vähittäistä huonontumista ei ole ajoissa pantu merkille.

 

Wegelius  liikkui ja harjoitti helmenpyyntiä aluksi Suomulla, Raja-Joosepissa ja Paatsjoella. Antoisiksi pyyntipaikoiksi hän  mainitsi myös Vesisaaren ja Nautsujoen.  Löytyneet helmet eivät aivan vähäisiä olleet,  jopa 8-9 mm paksuisia. Hän raakusti lautalta pitkävartisilla puupihdeillä tai patosi vähävetisiä puroja. Silloin vielä, kun Arvid raakusti joet ja merenlahdet olivat täynnä simpukoita.

 

Arvid Wegeliuksella ei ollut vakituista asuinpaikkaa.  Hän pyydysti helmiä jatkosodan ajan  Petsamon kairoissa ja kuuli sodan päättynee, kun venäläiset pidättivät hänet.  Hän jätti kiven alle neljä arvokkainta täysjyvähelmeä. Sinne ne jäivät, kun hän pakeni vankeudesta rajan yli.

Hän oli todennäköisesti Suomen viimeisten markkinoille päätyneiden helmien pyytäjä, joka myi Luotolta pyytämänsä kolme 5 mm läpimittaista raakunhelmeä kultaseppä Räsäselle 1947.

Hän menehtyi Kuomujärvenrannalla kodassa 17.1.1954.  Jokihelmisimpukka rauhoitettiin 1955.

 

Jokia tutkineet ovat havainneet, että joissa ei ole enää nuoria simpukoita, sillä simpukoilla ei ole tervettä isäntää, kun niiden isännät lohet ja taimenet voivat huonosti.  Sekään ei ole ainut selitys heikoille raakkukannoille.  Raakunpoikaset tarvitsevat puhdasta virtaavaa vettä. Ne pudottautuvat isännästään joen pohjaan, mutta pohjat ovat liettyneet ja muuttuneet näin elinkelvottomiksi. Kun raakkuja ei ole jokien saastuminen lisääntyy. Raakut oat pitäneet vedet puhtaina, toimineet puhdistuslaitoksina..

 

TV-ohjelma kysyy monista asioista pitääkö olla huolissaan. Minusta tässä on suuri syy olla huolissaan. Raakut ruokkivat hyönteisiä ja elättävät kaloja. Ekosysteemi, joka on pelottavan lähellä tiensä päätä.

 

Raakkuja on ryhdytty pelastamaan Konneveden tutkimusasemalla. Toivottavasti pelastustoimet onnistuvat. Luonnostakin vielä löytyy joki, jossa on laskettu olevan noin 15 000 raakkua. Se joki taitaakin voida hyvin.

 

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/03/25/raakku-suomen-vanhin-elain-on-kuolemassa-sukupuuttoon?utm_source=facebook-share&utm_medium=social

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (21 kommenttia)

Käyttäjän mattiosaisa kuva
Matti Säisä

Kyllä raakkujen kohtalosta pitää olla huolissaan. TVn pitääkö olla huolissaan ohjelman ruodittavaksi en kuitenkaan raakku asiaa laittaisi siellä kun ei todella olla huollissaan muusta kuin itse kukin siitä että kuinka nokkelasti juuri minä osaan keksiä hölynpölyä.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Olen samaa mieltä, että turhia huoli löytyy TV-ohjelmasta. Huolista on tehty viihdettä.

Käyttäjän seijalund kuva
Seija Nylund

Mökkijärveltä lähtee yksi joki, jossa on raakkuja ja niistä kuulin jo nuorena, mutta en ole käynyt katsomassa.

http://www.kolmenhelmenjoet.fi/

Vasta viime vuosinahan niitä jokia on yritetty elvyttää.

https://www.aamulehti.fi/uutiset/kemijoesta-tehtii...

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Olipa linkkiesi takana paljon asiaa. Ilahduttavaa, että raakkujen elämää on parannettu vesistöjä hoitamalla. Tämä oli mielenkiintoinen pyydystysväline: pitkävartiset pihdit ’vipele’.” Taivutinko edes oikein? Mistähän materiaalista sellainen oli tehty, arvaa kuitenkin että puusta.

Käyttäjän Kalle kuva
Kalle Pohjola

Vaikeata se on elvyttää, jonka ihminen järjettömyyksissään on tuhonnut. Raakkumiehillä ei tähän asiaan ole mitään osaa.
Miksi raakkumiehet järjestään olivat erakoita; yhteneväisyys kulkee kullanhuuhtojiin, siis vaskoolimiehiin, ei haluttu muita samoille apajille.
Sama pätee metsästäjiin, kalastajiin ja muihinkin luonnonantimien hyödyntäjiin.

Käyttäjän seijalund kuva
Seija Nylund

Noinhan se on, sillä kun järvet rehevöityvät niin pilaantuvat laskuojatkin, eikä raakku menesty patoaltaissa.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Erakoist en löytänyt tietoja, mutta venäläisistä raakunpyytäjistä Suomessa löysin. Raakkua on löytynyt maan kerrosten tutkimuksissa jo ajoilta jolloin jää vetäytyi ja Yoldian meri peitti Suomea, ja vähitellen hävisi maannousun seurauksena.

20.06.1892 Suomen kalastuslehti no 6-7 sivulta alkaa artikkeli otsikkona:
Helmenpyynti Suomessa

Suomen luonto tuottaa rikkauksia, jotka pysyvät huomaamatta kunnes niiden arvo keksitään tai joita yksityinen yritteliäisyys raiskaa kunnes kansallis-taloudelliset tiedot vihdoin kehottavat niitä käyttämään järjellisesti hyväksi. Tämä on oivallisesti kirjoitettu jo noin varhain. Todella kiinnostava artikkeli aiheesta.

Sivuelinkeino, joka on maassamme hyvin vähän tunnettu on helmenpyynti. Kirjoittajat, jotka ovat maatamme laveammin tutkineet ovat siitä jotain kirjoittaneet. Vanhin heistä on Olaus Magnus, joka kuvaa maatamme. Hän kirjoitti Lapin joista, ja niistä vuosittain vietävistä helmisimpukoista. Kotimaiset helmet olivat hyvin vaaleita itämaisiin verrattuna.

Helmen pyyntiä saattoi vanhempina aikoina harjoittaa kuka tahansa. Kustaa Vaasa antoi Lauri Fordellin toimesta ”ostaa meidän tarpeiksemme kaikki ne helmet, joita Pohjanmaalla saadaan ja meille kelvolliseksi olla mahtavat.” Helmenpyynnissä olikin Pohjanmaalla Venäjän alamaisia.
Erik XIV lähetti seitsemän vuotta myöhemmin kirjeen kartanon vouti Pietari Knuutinpojalle lausuen siinä miten venäläisille kauppiaiden sallitaan tulla rajan yli etsimään helmiä mistä vain haluavat. Kuninkaan tahto oli, että venäläisiltä oli kiellettävä helmenpyynti. Sitä ennen toivottiin venäläisten opettavan helmenpyynti ruotsalaisille.

Seurauksia määräyksestä ei tunneta.

Käyttäjän JuhoJoensuu kuva
Juho Joensuu

Tuossa on varmaan se järkikin mukana, että yksi hyödyntäjä pystyy itse päättämään, pitääkö apajan elinvoimaisena vai ryöstääkö sen. Sen sijaan, mitä useampi on tietoinen, sitä todennäköisempää on, että joku haluaa hyödyntää koko apajan ymmärtämättä lajin dynamiikasta mitään.

Irjalle kiitos jälleen oikein mielenkiintoisesta löydöstä.

Tämäkin taitaa kiteyttää sen ongelman, mikä on monessa asiassa. Lyhyen aikavälin hyöty (tai mahdollisesti pidemmän aikavälinkin tehohyöty) ylittää helposti monimuotoisuuden ja tasapainon. Siinä taistelussa yksittäinen ihminen jää helposti toiseksi. Mutta pahaa hallaa voivat tehdä myös asian sinänsä ymmärtävät mutta liian yksipuoliset ja hyökkäävät ihmiset. Silloin kun puhutaan vaikkapa pienten vesistöjen säilyttämisestä ja vastakkain ovat yksittäisten asukkaiden tarpeet ja joku suurempi kokonaisuus, liian viisaat helposti lähtevät jyräämään ja saavat vain aikaan ehdottoman vastakkainasetelman. Neuvottelutaito olisi hyvä ominaisuus myös luonnonsuojelijoille.

JK:
Kyllähän nuo ojitukset, perkaukset ja patoamiset ovat saaneet paljon pahaa aikaan Pohjanmaan jokien luonnolle. Silloin kuitenkin, kun niitä on tehty, tietämys ei ole ollut samaa luokkaa kuin nykyään. Kotitalonkin ohi laskeva Siiponjoki ei ole nykyään enää lainkaan niin kalaisa kuin se on ollut isoisäni ja isäni nuoruudessa.

Vaikka itse en melokaan, suosittelen melonnan harrastajille sen laskemista. Aloittaa voisi varmaan vaikka Kurikkalasta ja kannattaa tulla ihan merelle asti. Kurikkalan ja Siipon välillä on upeita meandereja ja kyllä vielä Siipon jälkeenkin on muutama hieno mutka, joissa toisella puolella on monimetrinen jokitöyräs ja toisella puolella laaja hiekkatasanne.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Siiponjoki

Melomista voi vielä jatkaa Rahjan saaristossa, joka on myös Natura-aluetta.

Raakkua tuolla tuskin on ollut, koska joki kulkee hiekkakankaiden halki ja on siis hiekka-, ei sorapohjainen.

JK2:
Toivottavasti raakun osalta osataan käyttää myös viisautta asioiden edistämiseksi. Pelkkä tieto ei useinkaan riitä.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Kiva vinkki tuo melominen. Minulla on vain pieni kokemus siitä Kirkkonummelta, jossa meloimme merelle saakka. Haluaisin tuon kokea uudelleen ehkä jossain muuallakin. Vene, ei sellainen inkkarimallinen, ei ollut oma, vaan lainattu. Ehkä tulevana kesänä sellaisen kokemuksen voisi uudelleen hankkia.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Minulle sana komu, joka tarkoittaa raakkua on aivan outo.

Helmenpyyntiä verhosi salaisuus ja tiedettiin, että sitä harjoittivat maan pohjoisosassa Venäjän karjalaiset. Simppu ja raakku ovatkin lainsanoja venäjänkielestä. Näkinkenkä taas tulee ruotsinkielestä. Suomen kielinen sana on komu, joka oli käytössä Valkjärvellä, josta tuli sana komustaja eli helmenpyytäjä.

Käyttäjän Kalle kuva
Kalle Pohjola

Niin on muuten Irja minullekkin. Toisaalta sen tiedän, että se kuuluu tuonne koilliseen, Vienan Karjalaan ja pohjoisempaankin.
Kalamiehenä en minäkään vuosikymmentakaisia kokemuksiani jakele; kalamies kun olen.

Käyttäjän PasiSalmi kuva
Pasi Salmi

Isojen virtojen raakut jäivät mottiin, kun rakennettiin padot. Lohikalathan eivät koskaan oppineet lentämään. Kuulin kerran, että Kokemäenjoen eräässä sivuhaarassa Äetsän alapuolella olisi vielä muutamia raakkuja. Mutta lienee satua nykyään, vaikka muistakin Satakunnan Kansan joskus 1980-luvulla kirjoittaneen erään pojan löytäneen Kauvatsan alueelta raakun ja helmen myös. Ja olihan Kokemäenjoki etelän jokien helmi 100 vuotta sitten suurine lohisaaliineen.

Sitten nämä pienemmät virtavedet. Ne pilattiin metsätalouden uudistuksella 1950-60-luvun vaihteessa, kun voimaperäisempi metsän myllerrys tuli muotiin. Ojitukset, kuivatukset ja järvien vedenpinnan laskut vaikuttivat merkittävästi pienvirtojen olosuhteisiin ja vedenlaatuun. Humusta ja morennimaiden hiekkaa alkoi kertyä uomiin ja kun latvavesien järviä laskettiin niin niinpä ne huuhtovat tulvatkin katsosivat niin eipä ollut huuhtomisvaikutasta.

Meillä olisi kyllä hyviä paikkoja, joihin voisi palauttaa raakkua. Pohjajoki on kunnostettu kalataludellisesti koskineen ja suvaintoineen mutta maanomistajat eivät ole järjestäytyneet, jotta toimet voisi viedä loppuun asti.

Viitisen vuotta sitten pidin erään vesi-Natura tilaisuuden, jossa eräs maantalousinsinööripiirin ja myöhemmin vesihallituksen ja sen jälkeisen vesi- ja ympäristöhallituksen piirijohtaja katui tekojaan ja pyysi anteeksi meiltä nuoremmilta, kun oli niin montaa turhaa toimea tehty vesien parissa. Tiedän eräänkin rannikon pikkujoen, jossa oli taimenta ja rapuja pilvin pimein ennenkuin valtion kuivatus- ja perkausrahat käytettiin siihen vain, koska rahaa oli jäänyt käyttämättä (oli Suomen suurin kaivinkonelaite). Kukaan kyläläisistä ei halunnu perata mutta niin kauan vaikutettiin, että saatiin kaivettua. Sinne katosi pikkujoki, pärehöylämyllyt ym.. Noormarkun Inhottjärvi on eräs kalleimpia ympäristöhankkeita. Maksoin aikoinaan markoissa 120 miljoonaa markkaa ja saatiin laskettua järveä ja kyläisille ikuinen kiistojen hornankattila. Muistan äidinäitini serkun Inhotun rannalta todenneen, että oli niin iso kaivuri, että kurat lensivät kuusen latvojen yli. Olikohan tämä se sama VESI-PEKKA, jonka kautta rantojen omisti eräs Myllykirjeitä kirjoittanut Pekka Peitsi vai mitenkä se nyt menikään?!

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Kiitos koskettavasta kirjoituksesta. Jotain hyvääkin sentään löytyi:"Pohjajoki on kunnostettu kalataludellisesti koskineen ja suvaintoineen mutta maanomistajat eivät ole järjestäytyneet, jotta toimet voisi viedä loppuun asti."

Tyttäreni on ympäristöministeriössä ja jakoi facebookissa tuon ylen raakuista tekemän jutun. Joten ministeriössä on asia noteerattu. Toivon, että tukevat oikeita toimia ja sikäli, kun tyttäreni tunnen niin tulee käymään.

Kävin vuosia sitten äitini syntymäpaikalla von Frenckellin kartanossa vierailulla. Isoisäni oli 1900-luuvn alussa siellä pehtorina. Kävimme silloin Kokemäen joen toisella puolella katsomassa maita. Ihmettelin isoa jokea, joka tosin kulki hyvin syvällä. Silloin heräsi kysymys liekö tuo joki ollut aikanaan paljon leveämpi ja syvempi. Mikä lie muuttanut sitäkin jokea?

Helmisimpukka on selvästi ollut monelle tärkeä ansaintakeino. Itäsuomessa lapset ja naisetkin raakustivat ja yritettiin raakustusta saada jo 1800-luvulla eri tavoin hallintaan, lain kautta tapahtuvaa suojeluakin jo silloin toivottiin. Aika pitkään on mennyt, että nyt siten herätään tuon arvokkaan, vanhan eliön elämän pelastamiseen. Toivottavasti onnistutaan.

Käyttäjän seijalund kuva
Seija Nylund

Tuosta mainitsemastasi joesta tuli mieleen Evald Ferdinand Jahnssonin 1884 kirjoittama Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa, kertomus Tuomas-piispan ajoilta. Ellen väärin muista siinä seilattiin nykyistä Vihiojaa pitkin ja nimikin kertoo leveydestä. Lainasin sen kouluaikana ja pitäisi varmaan kokeilla onko nyt kirjastossa, on ensimmäinen suomenkielinen historiallinen romaani.

On ruohikkoisine rantoineen kaventunut siitäkin ajasta kun kävelin sen ohi kouluaikana, saati sitten satoina vuosina.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #12

Kiitos kun toit kirjan tietoisuuteeni. Ensimmäinen historiallinen romaani. Taidanpa kysyä kirjastosta, kun palauta Elena Ferranten neljännen osan. Sain nänään luettua loppuun. Suomeksi ei vielä ole neljäs osa ilmestynyt, mutta oli ihan pakko lukea. Kiinnostavaa tekstiä. Elämää pääasiassa Napolissa alkaen neljäkymmentäluvulta ja päättyen 2000-luvulle.
Odotan elokuvaa.

Käyttäjän seijalund kuva
Seija Nylund Vastaus kommenttiin #18

Kiitos, täytyy vuorostani kysyä sitäkin. Mutta takaisin asiaan:

https://www.youtube.com/watch?v=Zdb94HbyRko

Käyttäjän PasiSalmi kuva
Pasi Salmi

Meillä on menossa muistaakseni parikin raakku-hanketta, josta yksi on laaja EU-rahoitteinen LIFE-hanke. Olin silloin 5 vuotta sitten tekemässä aloitetta tästä hankkeesta ja suunnittelemassa.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #14

Onnittelen. Kaltaisiasi tarvitaan. Pelastetaan se mitä voidaan.

Käyttäjän PasiSalmi kuva
Pasi Salmi

Mutta niin monia vesiin liittyviä ammatteja on kadonnut. Äidinkin puoleisessa suvussa isän puolelta monessa sukupolvessa oli silakan kalastajia ja veneenrakentajia. Mutta nyt ei ole yhtään ei edes maanviljelijää. Äidinisäni oli viimeinen mutta lopetti ammatin jo 30-luvulla vähän ennen sotaa. Lopetuspäätös tuli, kun kesken kauniin aamun iski mahdoton ukkosmyrsky hänenollessa serkkunsa kanssa siikaverkoilla Selkämeren ulapalla. Kertoi, että ukkonen tuli niin nopeasti, että ei ehtinyt tehdä mitään. Maailma kuulemma näytti siltä kuin ei olisi olemassa meren ja taivaan rajaa vaan epämääräinen mustanharmansininen maailma. Ja välillä salamat halkoivat taivaita valon välähdyksinä. Maailma kuulemma oli silloin kaunein mitä hän eläissään oli koskaan nähnyt mutta myös kaikkein pelottavin mitä koskaan kokenut. Silloin pappa päätti, että jos tästä selvitään niin tämän työn lopetan. Ja niin lopetti.

Käyttäjän PasiSalmi kuva
Pasi Salmi
Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Olipa hurja kertomus ukonilmasta seuraamuksineen.

Ryhdyit siis jatkamaan. Suomalainen ruoka on parasta. Suosin sitä ja itsekin kasvatan sen verran kun jaksan. Perunaa, sipulia, yrttejä, marjoja, hedelmiä. Puutarha on minulle tärkeä, ollut sitä lapsuudesta saakka. Olenkin ajatellut niitä upeita kokemuksia mitä sain jo pienenä sekä naapurin ihmeellisestä puutarhasta. Se poikkesi omastamme melkoisesti, oli amerkikkalaiseen tyyliin toteutettu.

Tietysti on eri asia viljellä viljaa ja rypsiä, kuminaa. Niitä peltoja käy ihailemassa. Tärkeää työtä, jonka soisi jatkuvan.

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa