*

ILgron11

1918 tapahtumia nobelistimme kuvaamana

  • Sillanpään romaani,  joka sopii myös tähän päivään.
    Sillanpään romaani, joka sopii myös tähän päivään.

Ystäväni luki hiljan Frans Emil Sillanpään Hurskas kurjuus –romaanin. Se  on nyt ajankohtaisempi kuin silloin, kun se valittiin yhdeksi sadan vuoden kirjavalinnoista. 

Sillanpää kirjoitti 1918 sisällissota-aiheisen kirjan, joka julkaistiin 1919.  Hän kertoi  Juha Toivola nimisen torpparin elämäntarinan. Juuri sellaisen kuin monen torpparin elämä tuolloin oli. Mies ei tehnyt eläessään mitään pahaa, mutta oli punakaartilainen ja se riitti hänen teloittamiseensa. 

 

Kirja sai ilmestyttyään hyvät arvostelut.  Hänen ensimmäinen teoksensa oli ollut ensimmäinen realistinen kertomus. Sen aistivaikutelmien sanottiin olevan erittäin tuoreita. Romaanissa ei ollut jälkeäkään sovinnaisesta luonnon ja esinekuvauksesta, jollaista kirjoissa yleensä oli.  Sillanpää toi kirjallisuuteemme uusia arvoja. Hurskas kurjuus ei ollut aivan yhtä runsas aistivaikutelmiltaan kuin sitä ennen julkaistu teos. Hurskaassa kurjuudessa hän oli asiallisempi ja säästeliäämpi.

 

Sillanpään romaanin ikävät tapahtumat saivat  tuolloin kirjallisuudenarvostelijan puolelleen.  Kirja nähtiin kaikkien niiden onnettomien ihmisten puolustuspuheena, jotka syyttöminä maksoivat hengellään osallistumisensa kapinaan.

 

Ehkä  arvostelijan oli helpompi tarttua  kirjailijan tyyliin, luonnonlyriikkaan ja tekstin rytmillisyyteen kuin rankkaan ajankuvaa. Sillanpää loi taidetta katsomalla sitä oman temperamenttinsa läpi. Tätä en itse olisi keksinyt, vaan aikalainen tuon ajatuksen toi esille.  Yhä kuulen korvissani Sillanpään äänen, sillä niin voimakkaan vaikutuksen hän teki minuun jo lapsena.

 

Kirjassa on rauhaa ja tyyneyttä kuin pahan myrskyn enteenä. Juha Toivola kuvataan syntymähetkestä ampumiseensa, ja joukkohautaan päätymiseensä saakka.  Kirjailijan aistinhavaintojen sanottiin nostaneen hänen tyylinsä kuivan realismin tasolta persoonallisen näkemyksen asteelle.

 

Kuinka moni meistä pohtii tai on pohtinut omaa elämänkatsomustaan?  Joka suuntaan kiiruhtavina tuollaiseen ei aikaa  juuri edes liikene. Missä sen tekisi?   Juha Toivola sen pystyi tekemään:” Juha luulee nyt selvästi näkevänsä mitä elämä on.  Se on niin kuin jotain hapanta ja tylsää ainetta, jota ihmiselle annetaan paljon enemmän kuin hän voi käsitellä, niin että hän on sen takia aina puoli näännyksissä, aina siihen tukehtumaisillaan; niin kuin olisi yksin latomiehenä suunnattoman suuressa heinäladossa, jonne 10 hevosparia  ajaa yhtämittaa juoksun jalkaa lisää heiniä”  Tämä sopii myös tämän päivän ihmiseen.  Lato vain on jokin muu tila ja tehtävien vyöry jokaisella omansa.  Torpparit ovat muuttuneet muiksi ammattilaisiksi, mutta vauhti ja työn paineet eivät ole kadonneet.  Usein jokainen myös omalla ajallaan lisää tekemisen määrää ilman, että harkitsee onko kaikki tarpeellista, onko kaikki välttämätöntä.

 

Sillanpää ei ehkä kuitenkaan ota suoraan kantaa siihen mitä tapahtui. Oliko se hyvää vai pahaa. Moni arvostelija on sen jälkeen arvioinut  hänen puolestaan sekä punaisten että valkoisten tekoja.

 Jos kirjaa ei jaksa lukea, sen voi kuunnella: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/01/03/frans-emil-sillanpaa-hurskas-kurjuus-miksi-paadyimme-sisallissotaan

01.01.1919 Aika no 3 sivut: 20-24

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

11Suosittele

11 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (22 kommenttia)

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio
Käyttäjän Kalle kuva
Kalle Pohjola

Joopa, joo. Enhän minäkään Taatasta tämmöistä analyysia aikaisemmin ole lukenut/oivaltanut.
Minulle hän on aina ollut vähän semmoinen kantaa ottava tai ei kuitenkaan; en ole aiemmin tosiaankaan tämmöistä tullut ajatelleeksi.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Jotain erityistähän meidän nobelistissamme on ollut. Emme ehkä ole kylliksi tutustuneet häneen. Asui vanhassa Herttoniemessä, jossa asui moni muukin tunnetuksi tullut henkilö. Isoisäksi, taataksi oli jo silloin tullut. Taisin Panu Rajala hänestä tehdä kirjan, mutta en ole tutustunut. Nyt tuntuu, että pitäisi.
Hurskas kurjuus käännttiin ja siitä tuli Det fromma eländet (1920. Näin Sillanpää alkoi tulla tunnetuksi myös muissa Pohjoismaissa.
Hänen tuotantoaan tarkkailtiin pidempään ja 1939 tuli nobel-palkinto. Sillanpäähän oli minusta myös oikea pasifisti.

Käyttäjän pasianttila71 kuva
Pasi Anttila

Olen itseasiassa juuri lukemassa hänen kirjojaan, nyt on menossa tarina Siljasta. En tiedä miksi mutta minulle on raskasta lukea tällaista tekstiä joka kuvailee tarkasti niin maisemat kuin ihmiset, miten he liikkuvat, miten aistivat ym. Esim hurskaassa kurjuudessa ei ole nimeksikään repliikkejä ehkä tämä tekee niin vaikeaksi lukea hän tuotantoaan, olen niin tottunut rooleihin, repliikkeihin ym. Joudun usein lukemaan virkkeen uudestaan sisäistääkseni sen, toki myös vanhat minulle tuntemattomat sanat aiheuttavat vaikeuksia ja vaivaa.

Mutta kyllä tarinat ovat olleet lukemisen arvoisia. Hiltu ja Raganarin luin ennen Hurskasta kurjuutta, se oli sinänsä hauskaa koska tiesin hiukan mitä odottaa kun sitä luin. Oli hauska katsoa Hiltun kehitystä ja vaiheita jotka johtivat hänet tänne palveluspaikkaansa missä hän sitten kuoli.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #10

Kieli on tuon ajan kieltä ja osa sanoista voi tuntua nuoremmista oudoille. Totuin kuuntelemaan isoäitini puhetta, joka silloin aina ihmetytti, mutta myös rikastutti sanavarastoa. Paljon oli myös ruotsinkieleen pohjautuvia sanoja hänen puheessaan.

Hiltun ja Ragnarin lukijalle osassa kerrotaan, että pienen kertomuksen oli määrä ilmestyä syyskuun 11 päivänä 1921. Sillanpää oli sitä varte valmiiksi kirjoittanut monisanaisen omistuslauseen: " Juhani Aholle, suomalaisen proosatyylin mestarille, suomalaisen tunnon tulkitsijalle ja kasvattajalle, aikakauden suurimmalle suomalaiselle kirjailijalla hänen 60-vuotispäivänään omistaa tämän kertomuksensa oppilaanomaisin kunnioituksin F.E. Sillanpää.

Ikävästi kävi, kun tuo lause sitten 12.8.1921 luettiin ja laskettiin Juhani Ahon paareille Helsingin Diakonisslaitokeen kirkossa.

Kirjahan julkaistiin muutama vuosi myöhemmin. Sama asia voidaan ilmaista monin eri tavoin.

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Linkkisi YLEn sivuille ei toimi. Frans Emil Sillanpää: Hurskas kurjuus – Miksi päädyimme sisällissotaan? pitäisi toimia. Se oli yllätys, että Sillanpäältä ei ole mitään Project Lönnrotissa. Kansalliskirjastosta kuitenkin löytyy YLEn artikkelin mukaan. Tämä kai se on: Hurskas kurjuus : päättynyt suomalainen elämäkerta. Paperillakin saatavuus näyttää aika huonolta.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Kiitos Raimo toimivista linkeistä. Huomasin kyllä, että linkki ei värjäytynyt. En silti korjannut. Nobelkirjailijan tuotanto voisi olla vaikka uudistetussa muodossa saatavissa. Tarttuisikohan kustantaja siihen? Osa lie WSOY:n hallussa ja osa Otavan. Kirjoitti Sillanpää nimimerkilläkin.

Käyttäjän usjussi kuva
Heikki Karjalainen

Tässä konkreettisia esimerkkejä henkilökohtaisesti läheltä Hämeenkyröä. Kirjoitin näistä fb-sivuillani:

Tampereella keskustellaan v. 1918 kauheuksista ihan aiheesta, jossa Tampere oli veren näyttämönä.
Tänään, niin ns. silloiset punaiset kuin valkoisetkin kaikkien sotien jälkeen yhdessä ovat aikaansaaneet taistellen Suomen nykyisen vapauden. Silloin oli toisin.

Vanhempieni ja isovanhempieni kertomaa Tampereelta ja Orivedeltä, jossa minulla on pari tapausta tiedossani ja, joissa ovat olleet vaarini mukana Orivedellä ja isäni pikkupoikana näkijänä jostakin kauheudesta. Siitä kertoi joitakin vuosia sitten 95-vuotiaana kuollut tätini jo kauan sitten.

Kuka lienee ollut siinä kauheudessa mukana tiedetään ja, että sitä ei olisi pikkupoika(isäni) saanut nähdä. Joku oli uhannut siitä johtuen tappaa vaarini ja hänen jälkeläisensä perheineen.

Olimme juuri muuttaneet 50-luvulla Ylöjärven Siivikkalaan, kun joku tuli kolistelemaan ovea. Isäni meni vastaan, jolloin kolistelija sanoi, että nyt lähdetään pistoolilla uhaten. Isä oli potkaissut salamannopeasti tulijaa muniin ja ottanut pistoolin pois. Ukko poliisin kyytiin.

Epäilen vahvasti, että minuunkin nuorena miehenä Tampereella kohdistui selvä "läheltä piti hengenmeno" johtuen näistä asioista.
Olin ohjeistamassa kesätöissä kuorma-autoilijaa peruuttamaan lähelle kaasupullotelinettä auton takana. Se lähestyi hiljaa, näytin stop, mutta kuski painoikin vauhdilla kaasua ja telinettä päin että rytisi. Olisin ollut hakkelusta, jos en olisi ollut niin ketterä ja ehtinyt alta pois.
Kuskilla oli pirullinen ilme ja sanoi, että hän luuli että, olin pyytänyt peruuttamaan vielä lähemmäs. Tuossa ei ollut mitään selitettävää, mikä oli ollut tarkoitus.
Kerroin asian isälleni ja hän jäljitti asian ”sylttytehtaalle”. Olehan poika he……n varovainen siellä.
Kaikki tähän asiaan liittyneet ovat nyt kuolleet.

Lisää kommenttiini ja Oriveden tapahtumista:

– Vaarini oli merkittävässä asemassa ja häntä epäiltiin valkoisten kätyriksi. Ei ollut kätyri vaan Oriveden suojeluskunnan perustaja. Hän oli saanut tiedon, että häntä tullaan etsimään, jolloin hän ohjeisti isäni äidin, joka odotti viimeisillään isääni ja, miten tulee käyttäytyä
– Itse lähti piiloon ase, parabellum, mukanaan
– Punaisten partio tuli taloon ja mylläsivät koko talon sekä pahoinpitelivät pahoin isääni odottavan äidin.
– Eivät löytäneet mitään, koska vaarini oli kätkenyt perustamispaperit pinkopahvin ja seinän väliin. Sanoivat tappavansa vaarini tavatessaan. Tämän täytyy ajoittua v. 1917 alkuun, jolloin isäni syntyi.

Minulle tuo ase, parabellum, tuli perintönä ja sillä kakarana ammuskeltiin puita ja lintuja. Aikuisena se alkoi askarruttamaan, mihin tuota asetta oli käytetty. Myin se Helsingissä asekeräilyä harrastavalle reservin upseerille.

Nyt 100 vuotta sitten tapahtuneet asiat vaivaavat vielä monien mieltä.
Kuinka pitkälle asioita pitää kaivaa- en tiedä, mutta Tampereella tuon kokee edelleen ensinkin siten,että Aleksanterin kirkon hautausmaa haluttiin kaivaa 3 vuotta sitten auki, jotta löydettäisiin teloitettujen punavankien ruumiit. Ei kaivettu.
Ja nyt taas kerran Sirkku Peltolan ohjaamassa TTT-teatterin raa ássa näytelmässä.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Yllättävää, että koston henki eli vielä 1950-luvulla noin konkreettisesti kuin kerrot.

Tampereen teatterin näytelmästä oli Iltalehdessä. Siinä katsoja seuraa esitystä teatterin eri tiloissa. Ville Haapasalo venäläisenä upseerina lie vetonaula. Onko ihan hyvä tapa lähestyä asiaa? Saako ikävät muistot pinnalle vai pääsevätkö katsojat mahdollisesti niistä? Olisiko siis terapiaa tai pahan mielen nostatusta?

Äitini isä taisteli Tampereella, mutta Mannerheimin joukoissa. Olen kirjannut jo 1990-luvulla tapahtumia ja monesti aikonut mennä sota-arkistoon etsimään hänestä tietoja. Luin tuolloin myös kansalaissodasta tai miksi itse kukin tuota väkivaltaista tapahtumaan nimittääkään. Halusin tietää, sillä julkaisujen mukaan ilmassa oli todellakin sähköä. Kyösti Vilkunan mukaan kansalaissota oli huippuunsa kehittyneen sairauden purkautumista. Venäläisen sotaväen uhka vielä nostatti monien puolustustahtoa ja lisäsi asehankintoja. Tampereella taisi olla miesluvultaan vahvin ja parhaiten järjestäytynyt punakaarti. Isoisäni oli kirjoittamani mukaan listattu kartanon vouti Rydmanin, jonka tilalla oli pehtoorina, ohella ammuttavaksi. Heitä käytiin hakemassa kotoa, mutta ei löydetty. En ole tätä tietoa tarkistanut vaan saanut sukulaiselta.
Vilkuna luki taisteluiden tiimellyksessä saksalaista sotaromaania. "Kuolema jyskyttää kangaspuitaan merkkinä siitä, että elämän kuteet ovat loppumassa", hän kirjoitti. Joukot johon Vilkuna kuului valtasivat Karkun kirkon punikeilta. Vilkuna löysi Karkusta sotimasta myös punaisia työmiehiä, joita kohtaan hän tunsi syvää sympatiaa. Vilkuna erittelee kansan sielua, jossa kokee olevan viisasta ja mlttavaa Väinämöisen ja uutteraa Ilmarisen henkeä, mutta myös synkeää kaikki tuhoavaa, jättimäistä Kullero-raivoa ja sulamatonta korpiroutaa. Taitaisitko tuon paremmin sanoa kuin Vilkuna?

Käyttäjän pasianttila71 kuva
Pasi Anttila

Ihan pakko kyllä kommentoida tuota kohtaa mikä sinetöi Juhan kohtalon. Valkoiset kykenivät identifioimaan hänet tämän kiväärin perusteella jonka hän oli jättänyt surmatun isännän viereen. Eihän hän ollut sitä tehnyt mutta valkoisilla oli vahva aihetodiste häntä vastaan. Jos hän olisi jättänyt kiväärinsä sinne minne alunalkaen meinasi sen jättää olisi ehkä selvinnyt.

Tämä ei sitten ollut puolustus valkoisten harjoittamaa terroria kohtaan. Ihan vain toteamus että ehkä tässä tapauksessa oli "todisteita" häntä vastaan. Valkoisille riitti silloin mitkä todisteet tahansa. Ja nämä "kenttäoikeudethan eivät olleet mitäään oikeita oikeuksia, ei ollut puolustusasianajajaa, ei mahdollista valittaa mihinkään ja oikeudenjäsenet olivat usein jopa asianomistajia.
Kyllähän näissä käytettiin tilaisuutta päästä eroon ihmisistä joita oli inhottu. Ei torppari Toivolakaan kyläläisten suosikkeja ollut.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen Vastaus kommenttiin #9

Kiitos tarkasta havainnosta. Ehkä siinä oli syy tuomitsemiseen, aina ei kai sitä tarvittu. Sillanpää on tyylitaituri ja osaa hienovaraisesti tuoda asioita esille. Hänkään ei syytä. Eipä ihme, että hänelle lopulta myönnettiin nobel ja juuri Hurskas kurjuus sekä Nuorena nukkunut olivat siinä kirjoina. Ruotsin Akatemian perusteluissa todettiin, että palkinto myönnettiin "syvällisestä ymmärtämisestä ja syvällisestä tyylitajusta, joita käyttäen hän on kuvannut kotimaansa maalaiselämää ja luontoa keskinäisessä vuorovaikutuksessa".

Ehkä emme vielä ole ymmärtäneet hänen syvällisyyttään. Sinä selvästikin olet tarkkana.
http://www.fesillanpaanseura.org/nobel-palkinto

Isoäitini kohtasi tuolloin Satakunnassa, jossa oli turvassa sukulaisten luona, punakapinallisia, jotka uhkasivat tappaa valkoiset viimeiseen mieheen. Veivät mukanaan kolme enoani, murrosikäisiä poikia silloin. Heidät oli pantu hoitamaan kapinallisten muonitusta. Kun valkoiset saivat Tampereella voiton, punaiset vetäytyivät ja jättivät asemapaikkansa. Muonituspaikka tyhjennettiin väestä, mutta poikia ei löytynyt. He olivat paenneet ja selvisivät.

Käyttäjän usjussi kuva
Heikki Karjalainen

"Valkoinen terrori" AL 23.1.2018:

https://www.aamulehti.fi/uutiset/jamsan-vuoden-191...

Itse en halua ottaa muuta kantaa kuin hirviöitä on esi-isissämme ollut olivatpa olleet kummalla puolella tahansa.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Tuo kirjoitus toi mieleen Antti Tuurin Ikitien, jossa omia kansalaisia, joilla oli päättäjistä poikkeavia ajatuksia, kohdeltiin pahemmin kuin eläimiä. Viha purkautui Amerikasta ja Neuvostoliitosta tänne takaisin muuttaneita kohtaan. Jotain samaa todellakin ilmapiirissä on vieläkin. Kyyditykset aikanaan lienevät olleet peruja noilta terrorivuosilta ja jääneet joidenkin takaraivoon vaikuttamaan. Miten noista kielteisistä tunteista pääsee? Puhumalla ja kirjoittamallako vai tarvitaanko terapiaa etteivät ikuisesti vaivaisi?

Käyttäjän juhalehtonen kuva
Juha Lehtonen

Ja pahinta on, että mediassa nykyisin käytettävät sanonnat, sanamuodot, kärjistykset ja suoranaiset valheet lähestyvät huolestuttavassa määrin sadan vuoden takaista.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Kiitos kommentista. Toivottavasti löytyy myös jotain hyvää ja uutta. Eihän historia voi toistaa itseään. eihän?

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Uutta asiaa 1918 tapahtumista Lasse Lehtiseltä ja Risto Volaselta. Pitkään itsekin ajattelin maaseudun työväen aseman olevan yksi vaikuttavat tekijä kapinassa. Sellainen kuvahan kirjallisuuden mukaan, jopa tutkitun sellaisen mukaan, on tullut. Tämä kirja avaa silmät tai avartaa ymmärrystä: https://www.verkkouutiset.fi/lasse-lehtinen-vaino-...

Käyttäjän TimoUotila1 kuva
Timo Uotila

Luin nuoruusvuosinani Hurskaan kurjuuden. Se teki voimakkaan vaikutuksen ja liikutti mieltä. Pidän sitä yhä Sillanpään hienoimpana romaanina. Se on melkein aikalaisdokumentti, ilmestynyt jo v. 1919, jolloin Sillanpää oli vasta noin 30-vuotias.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Sillanpää koki selvästikin kirjalijan sielullaan sen mitä tuolloin tapahtui ja osasi kuvata sen koskettavasti myöhempinä aikoinakin tekstiään lukeville. Aikaa kestävä kirja.

Käyttäjän vinettoa kuva
Juhani Penttinen

Luin myös parikymppisenä Sillanpään teoksen ja vaikuttavahan se oli. Herätti närää toki valkoisella ja punaisellakin puolella aikoinaan kuten kaiketi kunnon kirjailijan tuleekin herättää. Valkoiset eivät pitäneet että heitä kuvattiin raakoina tappajina eivätkä punaiset nähneet Juho Toivolan nahjusmaisessa olemksessa mitään ylvästä työväenliikkeen lipun kantajaa.

Itse olen pitänyt Sillanpään kertomatyylistä. Varsinkin teoksessa Ihmiset suviyössä (1934) luonnon taitava, runollinen, kuvaus tenhoaa:

""""Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee. Kun ehtoopuolen musiikki on painunut orvokintummaksi pianissimoksi, niin hienoksi, että se jatkuu vielä lyhyenä taukonakin, niin silloin herää jo ensiviulu vienoon korkeaan säveleeseen, johon sello pian yhtyy, ja tuo sisäisesti tajuttu sävelkuva saa jo ulkonaisenkin tukensa: tuhansilta oksilta ja ilman korkeuksista livertää tuhatkielinen säestys: aamu on jo, vaikka äsken vielä oli ehtoo. Kiuru ponnahtelee korkealle ja yhä korkeammalle ja laulaa sieltä lehvistöjen pienemmille sirommille visertäjille, miltä aamu laajemmalti näyttää. Valon ja nousun hurmaamana se kohoo, kunnes kiihkotila saavuttaa korkeimman kohtansa ja äkisti laukeaa ja raukeaa ja äänetön lintu melkein putoaa maahan ja muuttuu laimeaväriseksi pellon kävelijäksi. Aurinko paistaa"""

Taata oli biologiaa opiskellut yliopistossa ja tunsi siis luontoa hyvin.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Tuo lainauksesi herätti voimakkaan kesän kaipuun. Mahtava kuvaus luonnon ihmeellisistä tapahtumista. Se mitä mieleeni tuli vielä oli kesäyön lämpö, johon tuo kaikki sopii täydellisesti. Kiitos tuosta tekstistä.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Muistan kun vuonna 1969 keskikouluaikanani meillä oli Mannerheimin kuva seinällä luokassa ja eräs oppilas oli kirjoittanut taulun selkämykseen sanan "LAHTARI". Siitä sukeni käsirysy "valkoisten " ja "punaisten" välillä. Vasta myöhemmin olen oivaltanut kuinka pitkään ja kuinka syvällisesti tuon sodan haavat ovat jääneet arpeutumatta.

Oiva Paloheimon "Levoton Lapsuus" on myös suositeltava kirja kuvailuna vuoden 1918 sodan todellisuutta.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset